Hento ote

Kuinka aika vieriikään? 

Tuntuu kuin kesä olisi ollut vasta kuukausi sitten. Eikö sitä uutta vuotta juhlittu vasta eilen? 

Kummasti tässä ollaan menossa jo tammikuun loppupuolella. Koulu on jo yli puolen välin. Yksi harjoittelu takana, kaksi edessä. Viikot koulun penkillä on kohta yhdellä kädellä laskettavissa. Kevät on tulossa, vaikka tällä hetkellä eletään kylmintä talvea. Odotan kevättä ja kesää. Odotan valmistumista. Haluan päästä jo töihin. Tahdon viimein tarttua toimeen. 

Onneksi aika kuluu niin nopeasti, että ennen kuin huomaankaan herään valmistujaisaamuna, juhlamekko odottaa silitettynä henkarissa, korut kiiltävät kevään kauniissa auringossa ja taas pitelen kädessäni yhtä todistusta siitä, etten malta olla kuluttamatta koulunpenkkiä kerta toisensa jälkeen. Ehkä tämä todistus viimein takaa minulle työn, joka sekä tuo minulle iloa ja kehittymismahdollisuuksia että sitä riittää pidemmäksi aikaa. 

Isäni jo minulle sanoi, ettei usko tämän olevan viimein koulu, minkä penkillä istun. Ystäväni sanoi samaa. Kuka sen tietää? Ehkä olen jo parin vuoden kuluttua kouluttamassa itseäni käsityöopettajaksi tai kuorruttamassa kakkuja konditoria-koulussa. Tai ehkä harjoittelen muiden treenaamista ja ruokavalion muokkaamista liikunnan- ja hyvinvoinnin alalla. Ehkä olen päättänyt opiskella itselleni jonkun puuduttavan tylsän ammatin, jonka haluan vain rahan takia.

Tuohon viimeiseen en usko kyllä itsekään.

Onko sillä väliä miten monta koulua käy samalla kun etsii itseään? Uskon, että jokainen koulu tarjoaa minulle mahdollisuuksia ja kehittää myös niitä taitoja, joita ei ehkä ensimmäisenä lue opetussuunnitelmassa. Se että minulla on vaatetusalanperustutkinto ja vielä ompelijakisällin opinnot siihen päälle auttaa minua varmasti kehittämään hienoja askartelu projekteja lapsille ja nuorille tulevassa työssäni. Toisaalta lähihoitajan ammatissani kokemani perusteella pystyn pohtimaan minkälaisia vaatteita lapsille kannattaa tehdä, että he pystyvät liikkumaan mahdollisimman mutkattomasti ja äidin on helppo pukea ne lapsukaisensa ylle. 

Koulun loppumiseen liittyy aina pientä haikeutta. Ja vaikka ollaan vasta vähän yli puolen välin menossa, niin täytyy osata nauttia tästä hetkestä. Nyt saa vielä olla oppilas ja tietoa on helppo ammentaa kun ympärillä on niin paljon päteviä ammattilaisia. Toisaalta pitäisi koettaa tuoda pöytään myös sitä omaa tuoretta näkemystään. Ennen kuin se rutiinien ja aikapulan takia hämärtyy ja tyytyy saamaansa. 

Toisaalta olen sitä mieltä, ettei tässä ammatissa koskaan voi olla täysin valmis. Samoin kuin ompelijan ammatissa, molemmissa pystyy kehittämään itseään äärimmilleen. Se on nautinnollista. Se auttaa kasvattamaan itseään ja käsityksiään. Koko ajan voi pyrkiä parempaan, mutta voi myös olla itselleen armollinen sen takia ettei koskaan ole valmis, eikä tarvitsekaan olla. 

Uusi vuosi on lähtenyt käyntiin rauhallisesti. Tällä hetkellä lepäilen sohvalla nessupaketin kanssa ja yritän rasvata punoittavaa nenääni. Vuoden ensimmäinen flunssa iski päälle juuri ennen viimeistä harjoittelua edeltävää kouluviikkoa, toivottavasti tämä takaa minulle mukavat viisi tervettä viikkoa harjoitelussa.

Arki kuluu mukavasti. Urheilua ja kouluhommia. Kavereita ja perhettä. Ompelua ja kokkailua. Ompelimossa on hommia riittämiin, motivaatio on vain ollut hukassa. Yksi iso projekti takkuaa ja aiheuttaa ompelulamaannusta, mutta siitä on vain päästävä yli ja hoidettava homma kotiin, jotta pääsee mukavampiin hommiin siirtymään. Aikeissa olisi myös elvyttää tämä blogi tässä alkuvuoden puolella vähän useammin kuin kerran puolessa vuodessa päivittyväksi. :)